”Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin.
Sen on tultava loppuun. Nyt on aika viimeiseen tiimaan.

Vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa
Armoo viivyttää”

Heinolalainen Apulanta-yhtye kiteyttää tunnelmani hienosti kappaleessaan ”Armo” peliuran vääjäämättömän loppumisen minussa aiheuttamat tunteet. Lauantaina yksi tie päättyy, kun on aika jättää pelikentät ja siirtyä pysyvästi penkin päähän. Olen onnekas kun minulla on selkeä jatkumo syvästi rakastamani lajin ja joukkueen parissa.

Olen kokenut tämän rakkaan harrastuksen parissa suuria tunteen huippuja ja syviä epätoivon hetkiä pelien mennessä ylä- ja alamäkiä. Olen vuodattanut hiekkaisille, luonnonnurmisille ja keinonurmisille pelikentille verta, hikeä ja kyyneleitä.

Olen saanut suunnattoman määrän ystäviä näiden vuosien aikana ja haluankin siksi kiittää jokaista entistä ja nykyistä joukkuetoveriani, vastustajiani, tuomareita ja kannattajia (jos joku olisi minulle kertonut, että pelaan säännöllisesti kannattajien edessä vielä kolme vuotta sitten olisin nauranut). KIITOS! KIITOS! Ja vielä kerran, koko sydämeni pohjasta, KIITOS!

Kun katson taakseni miltei kaksikymmentä vuotta sitten aloittamaani taivalta aikuisten sarjoissa voin pitää pääni ylpeästi pystyssä. Olen päässyt pelaamaan hienoissa joukkueissa, vaikka korkeimmat sarjat jäivätkin kokematta. Alasarjat ovat kuitenkin tulleet kovinkin tutuiksi, sillä olen pelannut Kolmosen ja Kutosen välillä joka sarjassa sekä maalivahtina että kenttäpelaajana. Maalejakin olen saanut tehtyä Kolmosta lukuun ottamatta.

Erityisen ylpeä olen siitä, että olen antanut kaikkeni joka ikinen kerta kentälle mentyäni. En ole koskaan ollut minkään sarjan taitavin pelaaja, mutta joukkueen eteen olen aina osannut pelata, taklata ja taistella. Varmasti tästä taistelijan luonteesta johtuen kentillä on myös niitä pelaajia, jotka eivät minusta pidä. Kentän ulkopuolella onneksi olen kaikkien kanssa sopuun päässyt.

Kova pelitapa on myös vaatinut veronsa. Päähän ja kroppaan on laitettu vuosien varrella yli 200 tikkiä. Välillä olen ollut kykenemätön kävelemään ristiluun noustua pois paikaltaan (tämä lopetti sisarlaji futsalin peluun kymmenen SM-sarjakauden jälkeen). Revähdyksiä, venähdyksiä ja mustelmia on tullut lukematon määrä. Olen kuitenkin onnellinen kävellessäni (suhteellisen) terveenä pelikentiltä pois.

Nyt silmäkulmat kosteina vanhoja muisteltuani on aika palata nykyhetkeen. Tämä seura ja tämänkautinen omin käsin rakentamani joukkue on jotain aivan erityistä. Kiitos teille äijät pukukopissa ja kentällä, sekä teille kannattajille Sinikaartin johdolla katsomoissa. Olen etuoikeutettu, kun pääsen juoksemaan viimeistä kertaa kentälle teidän kanssanne ja edessänne. Voittajana.

Olen pelannut TamU-K:ssa kaksi kautta ja kärsinyt ainoastaan yhden tappion sarjassa. Viime kaudella pelasin koko joukkueesta eniten ja johdin joukkuetta kentällä. Tällä kaudella selkä-, keuhko- ja reisivaivat ovat joukkueen parantuneen iskukyvyn ja valmennusroolin kanssa sysänneet minut varamiehen varamieheksi, mutta olen ylpeydellä kantanut sinipaitaa aina joukkueen edun niin vaatiessa.

Kun lauantaina juoksen Pyynikin kentälle, lähden sinne vielä kerran antamaan kaikkeni tämän joukkueen eteen. Kentällä en suostu jäähdyttelemään tai vanhoja muistelemaan. Siihen on runsaasti aikaa kun pelit ovat ohi.

Mika Suonsyrjä, vielä kerran Sinipaitojen #22